Sain Asperger -diagnoosin vasta viime vuonna
38-vuotiaana. Niinpä minulla oli melkein 40 vuotta aikaa yrittää opetella
”elämään ihmisiksi” ilman sen kummempia selityksiä ongelmilleni. Suoritin yliopistossa
ensin maisterintutkinnon ja sittemmin tohtorintutkinnon. Ihme kyllä, olen
toistaiseksi myös työllistynyt omalla alallani tutkijana rahoituspätkä
kerrallaan.
Aloittamisen ja asioiden aikaiseksi saamisen
vaikeudet ovat minulle enemmän kuin tuttuja. Sitä ne toki tuntuvat olevan
suurelle osalle ihmisistä, olipa heillä nepsy-piirteitä tai ei. Tämä on
helposti pääteltävissä vaikkapa tuttavien Facebook-päivityksistä!
Koska olen lapsesta saakka ollut hajamielinen
ja huono keskittymään muihin kuin sillä hetkellä oikeasti kiinnostaviin asioihin (jotka useimmiten ovat muita kuin
niitä, joihin pitäisi keskittyä),
jouduin varsinkin yliopisto-opintojen aikana opettelemaan konsteja, joiden
avulla opiskelut etenivät. Samoja keinoja olen sittemmin koettanut käyttää
työelämässä. Listaamani asiat saattavat monelle olla itsestään selvyyksiä,
mutta yhtä kaikki, niistä on ollut apua minulle.
Suunnitelmallisuus. Sanotaan,
että ihmisen pitäisi elää hetkessä. Se ei kuitenkaan riitä, jos asioita on
saatava hoidettua tiettyyn päivämäärään mennessä. Niin hankalaa kuin se usein
onkin, joskus on otettava kalenteri käteen ja pohdittava, mitä on tehtävä ja
koska. Kalenterin säännöllisestä katsomisesta ja päivittämisestä on hyvä tehdä
tapa; ainakin minä unohdan sen helposti laukun pohjalle.
Muistilistat auttavat myös – kunhan niitäkin
muistaisi tehdä ja pitää ajan tasalla! Itse olen huomannut, että näillä
konsteilla energiaa ja keskittymistä vapautuu muuhun elämiseen. Sitä paitsi
jonkin hoidetun asian vetäminen yli listasta tuntuu aina yhtä hienolta.
Päiväkohtaiset tavoitteet. Jokainen
tietää, miten nopeasti päivät vilahtavat käsistä. Pian niistä tulee viikkoja.
Sitten kuukausia. Jos jotain on saatava tehdyksi, on parempi tehdä joka päivä
edes vähän. Urakan pilkkominen pienempiin osiin kannattaa aina! Niinpä
esimerkiksi kirjatenttiin lukiessani laskin käytettävissä olevat päivät ja
tenttikirjojen sivumäärän. Sitten jaoin joka päivälle oman luku-urakkansa. Jos
jonain päivänä sivumäärä jäi vähemmäksi, tiesin, että seuraavina päivinä vaje
oli kurottava umpeen. Jos en saanut luetuksi mitään aamupäivällä, tiesin, että
iltapäivällä oli enemmän työtä tehtävänä.
Sama on koskenut opinnäytteitä ja muita
kirjoitustehtäviä. Kun riipii kokoon edes sivun päivässä, työ etenee. Se ei
etene, jos lykkää aloittamista ja yrittää olla miettimättä koko asiaa ennen
viimeisen illan paniikkia.
Sitä paitsi pienenkin päiväurakan
selvittämisestä tulee aina hyvä mieli, joka jonkin ajan kuluttua alkaa tuntua
itsessään palkkiolta.
Joustavuus. Aina ei
pysty, aina ei jaksa. Jos jonakin päivänä suunniteltu urakka jää välistä, siitä
ei pidä lannistua. Lannistuminen johtaa helposti periksi antamiseen. Toisaalta
jaksaminenkin on usein suhteellista. Olen usein saanut neuvoteltua huonona päivänä
itseni kanssa, että edes avaan kirjan ja silmäilen ensimmäisen sivun. Tai avaan
tekstitiedoston ja luen siihen mennessä kirjoittamani läpi. Toisinaan ”syötti” toimii
ja pääsen kuin huomaamatta työhön kiinni. Silloin jokainen sivu tuntuu
voitolta.
Itselleen pitäisi olla armollinen, mutta
kuitenkin sopivan vaativa. Tasapainon löytäminen taitaa viedä koko eliniän.
Usein käy myös niin, että tehokasta työ- tai opiskelupäivää seuraa päivä,
jolloin ei saa mitään aikaiseksi. Se pitää vain hyväksyä.
Palautumiselle on osattava jättää aikaa, jos
kuormitusta on syystä tai toisesta enemmän. Esimerkiksi omassa tutkijantyössäni
on turha kuvitella olevansa kovin tehokas heti voimia vieneiden ja ”sosiaalista
akkua” tyhjentäneiden seminaarien ja konferenssien jälkeen.
Rutiinit. Etenkin Asperger
-piirteisillä on usein voimakas tarve rutiineihin. Tämä kannattaa kääntää
hyödyksi. Parhaimmillaan selkeät arkirutiinit vapauttavat voimavaroja muuhun
elämiseen, kuten opiskeluun ja työhön. Rutiinihakuisuuttaan kannattaa myös
hyödyntää, kun opettelee terveempiä elämäntapoja: riittävä uni, sopiva ravinto
ja liikunta helpottavat kenellä tahansa elämän haasteista selviämistä. Minun
pärjäämiselleni ne ovat välttämättömiä.
Elämän yksinkertaistaminen. Arkisen kuormituksen
määrää pitäisi pystyä säätelemään, että jaksaisi tehdä tärkeinä pitämänsä
asiat. Esimerkiksi minä joudun rajoittamaan etenkin sosiaalisia velvoitteita,
jos viikko on kiireinen ja haluan saada työni tehdyksi. En niinkään sosiaalisiin
tilanteisiin kuluvan ajan, vaan niistä tulevan kuormituksen vuoksi. Esimerkiksi
kahvitteluun kaverin kanssa minun pitää ensin mentaalisesti valmistautua ja
jälkikäteen purkaa tilanteessa kertynyt lataus. Tällaiseen ”projektiin” saattaa
vierähtää kokonainen päivä, jonka aikana en saa oikein tehtyä mitään muuta. Samaten
tietoisuus siitä, että illalla on jokin sovittu meno, saattaa häiritä ja syödä
energiaa koko päivän.
Toki sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen itse
kullekin sopivalla tasolla on tärkeää. Samoin harrastaminen. Mutta aivan kaikkea
ei kannata koettaa ahtaa samaan viikkoon.
Tämän listan ei ole tarkoitus olla mikään
kaikkitietävä ohjeistus. Olen itsekin edelleen opetteluvaiheessa jokaisen
kohdan osalta. Mutta ainakin periaatteessa tiedän, millaiset konstit
omaa elämääni ja opinnoissa tai työelämässä pärjäämistäni ovat helpottaneet.
Diagnoosin myötä lisääntynyt itsetuntemus on niin ikään auttanut paljon; en
enää ruoski ja syyllistä itseäni samaan tapaan kuin ennen.
Mainittakoon, että olin kokonaan unohtaa
luvanneeni kirjoittaa tämän blogitekstin – koska en ollut laittanut sitä heti
ylös kalenteriin tai muistilistalle…!
- Kati -
