Elämää hahmotushäiriön kanssa

Olen 34-vuotias kahden lapsen äiti Joensuusta. Vuonna 2000 neuropsykologi totesi minun kärsivän laaja-alaisesta matemaattisesta hahmotushäiriöstä.

Jo vuonna 1986 ollessani päiväkodin esikoulussa, oli koulukypsyyttäni arvioitaessa kiinnitetty huomiota hahmottamisen pulmiini. Vuonna 1987 aloitin oppivelvollisuuteni suorittamisen Joensuussa. Vuonna 1988 eräs neuropsykologi oli testannut ikäluokkani oppilaita opinahjossani tehdessään omaa väitöskirjaansa. Olin yksi hänen tuolloin testaamistaan oppilaista. Tuolloin minulla oli todettu matemaattinen hahmotushäiriö. Tämän tiimoilta kyseinen neuropsykologi oli keskustellut 2. luokan luokanopettajani kanssa, kehoittanut tätä ottamaan yhteyttä vanhempiini ja kertomaan heille tilanteestani että kuntoutukseni aloittaminen mahdollistuisi. Koska tuolloin elettiin 80-luvun lamaa, kaupungit, niin myös Joensuun kaupunki säästi kaikessa missä se oli mahdollista. Tuota yhteydenottoa opettajaltani vanhemmilleni ei koskaan tullut. Sen sijaan minut laitettiin muutaman muun oppilaan kanssa koulumme erityisopettajan luokse äidinkielen tuntien ajaksi saadaksemme LuKi-opetusta. Äidinkieli on ollut aina vahvuuteni koulussa, lukemaan opin jo 1. luokan aikana. Muistan lapsena ihmetelleeni miksi olen erityisopettajan luona harjoittelemassa lukemista ja sanojen ääntämistä koska näissä asioissa minulla ei hankaluuksia ollut. Myöhemmin olen ajatellut että kenties matemaattinen hahmotushäiriö oli tuolloin sen verran vieras oppimisvaikeus, että kaikkien oppimisvaikeuksien ajateltiin olevan lähinnä lukemisen alueella. Ala-aste minulla meni kohtalaisesti, koulukiusaamisesta huolimatta. Vahvuuksiani olivat äidinkieli, historia, uskonto sekä musiikki. Matematiikasta selviydyin jotenkin.

Vuonna 1993 siirryin yläasteelle. Varsin pian ongelmia oppimisen suhteen tuli matematiikan, fysiikan ja kemian osalta. Muistan elävästi kuinka tuolloin jo iäkäs matematiikan opettaja kannusti luokassa pyytämään apua jos koki, ettei tunnilla jotain asiaa ymmärtänyt tai osannut tehdä. Toistuvasti joutuessani apua pyytämään sain kuulla opettajaltani olevani tyhmä ja laiska. Näin lopulta uskoin itsekin ja tyydyin kohtalooni. Oppivelvollisuuden sain kuitenkin suoritettua. Jatko-opiskelupaikkaa pohtiessani koulumme silloinen opinto-ohjaaja totesi minulle, ettei minun ehkä kannata miettiä lukio-opintoja vaan hakeutua ennemmin ammatilliseen koulutukseen. Koska kotitalous oli yläasteella yksi mieliaineistani, hain opiskelemaan ammattikouluun hotelli-ravintola-alalle. Opiskelupaikan sinne sain, mutta en sitä kuitenkaan ottanut vastaan. En ollut alavalinnastani varma. Koska päivälukioon sisään pääsemiseksi ei peruskoulun päättötodistukseni keskiarvo riittänyt aloitin lukio-opinnot Joensuun lyseon lukion iltalinjalla syksyllä 1996.

Opinnot etenivät ensimmäisen vuoden aikana lukuaineiden osalta melko hyvin. Matematiikka sekä ruotsin kieli tuottivat jo tuolloin vaikeuksia. Syksyllä 1997 siirryin päiväopiskelijaksi. Kolmannen lukiovuoden alkupuolella lukion ruotsin opettajani totesi minulle, ettei minusta tulisi koskaan ylioppilasta, hän ei uskonut että mitenkään selviäisin ylioppilaskirjoituksista ruotsin kielen osalta koska kielioppi ja sen oppiminen oli minulle varsin työlästä. Tuossa vaiheessa mietin lukio-opintojen lopettamista ja hakeutumista ammatilliseen koulutukseen. Jokin sai minut kuitenkin jatkamaan, opettajien kannustuksen puutteesta huolimatta. Kolmannen lukiovuoden aikana tein päätöksen että hyödynnän neljännen lukiovuoden opiskelumahdollisuuden. Koska tuolloin asuin jo itsenäisesti omassa asunnossani ja tein töitä opintojeni ohella, päätin suorittaa viimeisen lukiovuoteni iltalukiossa. Ylioppilaskirjoituksista selvisin kohtalaisin arvosanoin. Lukion kurssitkin olin saanut suoritettua, lukuun ottamatta yhtä matematiikan kurssia (geometria), jota uusin ja uusin, yhteensä viisi kertaa siinä läpi pääsemättä. Ylioppilaslakkini oli siis yhden matematiikan kurssin vuoksi lähellä jäädä saamatta.

Ylioppilaskirjoituskeväänä, vuonna 2000 hakeuduin työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologin juttusille. Kerroin hänelle hankaluuksistani opinnoissani. Muistelen hänen tehneen tuolloin myös jonkinlaisia testejä. Tapaamisemme päätteeksi hän päätyi tekemään minusta lähetteen neuropsykologisiin tutkimuksiin, löytyisikö niiden avulla syy vaikeuksiin oppimisessani. Itse uskoin tuolloin edelleenkin olevani vain tyhmä, laiskuutta en enää tunnustanut.

Kuin kohtalonani, neuropsykologi, jolle lähetteen sain oli sama henkilö jonka olin tavannut jo lapsena. Yllätys oli melkoinen kun kävi ilmi että hän on jo aiemmin, vuonna 1988 tutkinut minut ja todennut matemaattisen hahmotushäiriön. Tästä en aiemmin ollut tietoinen. Hän tutki minut uudelleen ja totesi matemaattisen hahmotushäiriöni olevan laaja-alainen, mutta painottuvan erityisesti avaruudelliseen hahmottamiseen. Lisäksi hän ihmetteli ja oli kiinnostunut kuulemaan, kuinka olen kaikki nämä vuodet tapaamisiemme välissä selvinnyt ja sinnitellyt. Itsehän olin tuohon saakka ollut täysin tietämätön siitä että oppimisvaikeuksilleni oli tiedossa oleva selitys. Tuolloin hän kertoi myös kuntoutussuosituksesta, jonka oli tehnyt vuonna 1988. Se etten asianmukaista kuntoutusta tuolloin saanut herätti meissä molemmissa kummastusta. Diagnoosin saaminen oli suuri helpotus, joka vaikutti myös itsetuntooni. En ollutkaan tyhmä ja laiska, vaan vaikeuksilleni löytyi selitys. Tuolloin myös vanhemmilleni valkeni jo ala-asteella todetut oppimisvaikeudet sekä koulun puolelta tehty laiminlyönti koskien kuntoutuksen järjestämistä sekä yhteydenottoa vanhempiini. Äitini soitti tiedon saatuaan vuonna 1988 luokanopettajanani toimineelle opettajalle ja tiedusteli miksi asiaa ei oltu lähdetty hoitamaan. Opettaja oli muistanut ”tapaukseni”, hän totesi ajatelleensa ettei kuntoutus ja vanhempiin yhteydessä oleminen ollut merkityksellistä tai tärkeää. Oman itsetuntoni ja kokemieni vaikeuksien jälkeen voin todeta: kyllä se olisi ollut. Sen verran kivisen tien olen opintielläni kulkenut.  Lisäksi uskon että mikäli kyseinen yhteydenotto olisi tullut, olisivat vanhempani vaatineet minulle avun ja tuen järjestämistä. Myöhemmin kävi ilmi että äidilläni, tämän sisarella sekä omalla siskollani on myös matemaattinen hahmotushäiriö. Suvussamme se ilmeisesti jossain määrin periytyy sukupolvelta toiselle.

Neuropsykologin tekemän lausunnon pohjalta sain ylioppilastutkintolautakunnalta puoltolauseen tuon yhden puuttuvan matematiikan kurssin suorittamiseen erityisjärjestelyin. Vain kaksi viikkoa ennen lakkiaispäivääni sain vahvistuksen: Minusta tulee sittenkin ylioppilas.

Ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen hain opiskelemaan Joensuun ammatti-instituuttiin lähihoitajaksi. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2002 kiitettävin arvosanoin ja sain lisäksi stipendin opintojen menestyksekkäästä suorittamisesta. Keväällä 2003 aloitin sairaanhoitajaopinnot Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa, josta valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä 2006 kiitettävin arvosanoin. Tällä hetkellä työskentelen Joensuussa sairaanhoitajana. Olen aloittamassa syyskuun alussa yliopisto-opintoja Kuopiossa sosiaali- ja terveysjohtamisen laitoksella. Tavoitteenani on vielä joku päivä valmistua terveystieteiden maisteriksi. Opiskelu toisessa kaupungissa tuo haasteita hahmotushäiriöni vuoksi; kuinka osaan autolla suunnistaa yliopistolle, miten löydän oikeat luentosalit? Sisua ja uskoa riittää, vaikeudet olen voittanut tähänkin mennessä. Oppimiseeni olen joutunut vuosien saatossa kehittelemään omat metodini, ilman näitä en olisi yksin selvinnyt.

Oma esikoiseni on nyt 8-vuotias, reipas tokaluokkalainen. Hänellä todettiin 5-vuotiaana keskivaikea kielellinen erityisvaikeus (dysfasia). Hän sai puheterapiaa sekä oikeuden pidennettyyn oppivelvollisuuteen. Vuoden ajan hän kävi neuropsykologisessa kuntoutuksessa. Hänen kohdallaan olemme joutuneet vanhempina pysymään tiukkana, että kaupunki on pojan tarvitsemat ja hänelle kuuluvat tuet myöntänyt. Oman kokemukseni pohjalta olen päättänyt taistella poikani oppimista edistääkseni, toivon hänen koulutiensä olevan omaani kevyempi kulkea. Säästöjen aika jota elämme, tuo omat muistoni kouluajoilta mieleen.

Omien kokemuksieni myötä olen ymmärtänyt kuinka tärkeää on tarttua hyvissä ajoin kiinni havaittuihin oppimisvaikeuksiin. Lisäksi olen pohtinut kuinka suuri merkitys opettajilla on lapsen ja nuoren itsetuntoon. Kannustuksen puuttuessa olisin itsekin voinut valita toisin, luovuttaa. En sitä kuitenkaan tehnyt, enkä aio tehdäkään. Kouluvuosina kuulemani opettajien kommentit kyvyttömyydestäni ja motivaationi puutteesta oppimiseen olen kääntänyt vahvuudeksi, näyttämisen halu on tällä hetkellä suuri, ja se ajaa myös jatkamaan opintoja vielä aikuisiälläkin. Koskaan ei kannata luovuttaa.

Nimim. Elämän suunnistaja

Perheessämme kaikilla on ADHD

Perheessämme kaikilla on ADHD, sekä aikuisilla että lapsilla. Perheeseemme kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta. Päältä katsoen olemme kuin ketkä tahansa. Virtaset:  omakotitalo, tila-auto, lapset päiväkodissa ja vanhemmat töissä.  

Joskus kerroin eräälle tuttavalle, että perheessämme kaikilla on ADHD. Hän totesi, että teillähän on sitten varmaan ihanan boheemia äänensävyllä, joka kieli hänen ajattelevan, että arkemme on kaoottista sähellystä sotkuisessa kodissa. Myönnän, välillä on. Todennäköisesti kaoottinen sähellys ja ympäriinsä seilaavat tavarat ovat tuttuja kaikille, joilla on pieniä lapsia ja kokopäivätyö.

Oikeasti arkemme on aika tylsää ja strukturoitua. Aamulla herätään aina samaan aikaan, oli sitten arki tai viikonloppu. Ruoka-ajat ovat päivittäin samat ja joka kerta on pakko syödä vihanneksia. Nukkumaan käydään joka ilta samaan aikaan ja karkkipäivä on aina lauantaisin. Olemme hyvin kiintyneitä rutiineihimme. Ne ovat kuin autopilotti: itse ei tarvitse paljon ajatella, kunhan vain kellosta katsoo, milloin on aika aloittaa ruoanlaitto ja milloin iltatoimet. On aika vaikea ylikeskittyä ja unohtaa syöminen, kun kelloa ja ruoka-aikaa on kyttäämässä useampi ihminen. Eikä tule valvottua aamuyölle, kun itselläkin on nukkumaanmenoaika, josta molemmat aikuiset ovat sitoutuneet pitämään kiinni.

Oman haasteensa arkeen ADHD toki tuo. Ihmiset stereotypisesti ajattelevat, että ADHD on pelkkää ylivilkkautta ja impulsiivisuutta. Nämä piirteet ovat kuitenkin vain osa totuudesta. Minulle suurempi ongelma arjessa on vireystilojen vaihtelu ja siihen liittyvät aistisäätelyn ongelmat, lähinnä aistiyliherkkyys. Vilkkauttani ja impulsiivisuuttani olen oppinut hallitsemaan, osaan jo pysähtyä ja ihan oikeasti ajatella mitä olen tekemässä. Vireystilaan on vaikeampi vaikuttaa. Huonosti nukuttu yö vetää minut helposti sumuaivoiseksi äksypeikoksi, jonka mielestä kaikki kuiskausta kovemmat äänet ovat karjumista ja sattuvat korviin. Tällaisena päivänä pitää vain toivoa, että puolisolla on parempi vireystila ja hän pystyy ottamaan rutiineista tukevamman otteen sillä aikaa, kun äksypeikko rauhoittuu suljetun oven takana. Kun puolisolla on huono päivä, koetan minä parhaani mukaan hoitaa hommat itsekseni. Välillä laitan ruokaa kuulosuojaimet päässä, kun en muuten pysty keskittymään.

Oma ADHD sekä helpottaa että vaikeuttaa ADHD-lasten kasvattamista. Johdonmukaisuus ei ehkä ole valttimme, mutta kun tiedämme itse, millainen kuhina aivoissa voi pahimmillaan käydä, osaamme paremmin asettua lapsen asemaan. Koetan aina miettiä, millaista itselläni oli lapsena ja toimia niin, että omalla lapsellani olisi mukavampaa ja helpompaa. Mietin paljon sitä, millaisia jälkiä kasvatus ja kohtelu lapseen jättää ja pyrin siihen, että ne jäljet eivät olisi arpia. Minä myönnän lapsille, jos impulsiivisesti sanon pahasti tai annan ylimitoitetun rangaistuksen ja pyydän anteeksi käytöstäni. Aikuinen ei ole aina oikeassa.

Minä en osaa oikeasti sanoa, eroaako arkemme ns. normaalien perheiden arjesta. Ehkä olemme meluisampia ja liikkuvaisempia kuin muut, mutta elämän perusasiat rullaavat ihan tavallisesti. En tykkää lajitella itseäni tai perhettäni mihinkään ADHD-laatikkoon. On minulla silmälasitkin, mutta en minä itseäni pelkäksi rillipääksi kategorisoi. Ihminen on kaikkien ominaisuuksiensa summa ja ADHD on vain yksi niistä.

Nimin. Addimutsi