Perheessämme kaikilla on ADHD, sekä aikuisilla että lapsilla.
Perheeseemme kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta. Päältä katsoen olemme kuin ketkä
tahansa. Virtaset: omakotitalo,
tila-auto, lapset päiväkodissa ja vanhemmat töissä.
Joskus kerroin eräälle tuttavalle, että perheessämme kaikilla on
ADHD. Hän totesi, että teillähän on sitten varmaan ihanan boheemia äänensävyllä,
joka kieli hänen ajattelevan, että arkemme on kaoottista sähellystä sotkuisessa
kodissa. Myönnän, välillä on. Todennäköisesti kaoottinen sähellys ja ympäriinsä
seilaavat tavarat ovat tuttuja kaikille, joilla on pieniä lapsia ja
kokopäivätyö.
Oikeasti arkemme on aika tylsää ja strukturoitua. Aamulla
herätään aina samaan aikaan, oli sitten arki tai viikonloppu. Ruoka-ajat ovat
päivittäin samat ja joka kerta on pakko syödä vihanneksia. Nukkumaan käydään
joka ilta samaan aikaan ja karkkipäivä on aina lauantaisin. Olemme hyvin
kiintyneitä rutiineihimme. Ne ovat kuin autopilotti: itse ei tarvitse paljon
ajatella, kunhan vain kellosta katsoo, milloin on aika aloittaa ruoanlaitto ja
milloin iltatoimet. On aika vaikea ylikeskittyä ja unohtaa syöminen, kun kelloa
ja ruoka-aikaa on kyttäämässä useampi ihminen. Eikä tule valvottua aamuyölle,
kun itselläkin on nukkumaanmenoaika, josta molemmat aikuiset ovat sitoutuneet
pitämään kiinni.
Oman haasteensa arkeen ADHD toki tuo. Ihmiset stereotypisesti
ajattelevat, että ADHD on pelkkää ylivilkkautta ja impulsiivisuutta. Nämä
piirteet ovat kuitenkin vain osa totuudesta. Minulle suurempi ongelma arjessa
on vireystilojen vaihtelu ja siihen liittyvät aistisäätelyn ongelmat, lähinnä
aistiyliherkkyys. Vilkkauttani ja impulsiivisuuttani olen oppinut hallitsemaan,
osaan jo pysähtyä ja ihan oikeasti ajatella mitä olen tekemässä. Vireystilaan
on vaikeampi vaikuttaa. Huonosti nukuttu yö vetää minut helposti sumuaivoiseksi
äksypeikoksi, jonka mielestä kaikki kuiskausta kovemmat äänet ovat karjumista
ja sattuvat korviin. Tällaisena päivänä pitää vain toivoa, että puolisolla on
parempi vireystila ja hän pystyy ottamaan rutiineista tukevamman otteen sillä
aikaa, kun äksypeikko rauhoittuu suljetun oven takana. Kun puolisolla on huono
päivä, koetan minä parhaani mukaan hoitaa hommat itsekseni. Välillä laitan
ruokaa kuulosuojaimet päässä, kun en muuten pysty keskittymään.
Oma ADHD sekä helpottaa että vaikeuttaa ADHD-lasten
kasvattamista. Johdonmukaisuus ei ehkä ole valttimme, mutta kun tiedämme itse,
millainen kuhina aivoissa voi pahimmillaan käydä, osaamme paremmin asettua
lapsen asemaan. Koetan aina miettiä, millaista itselläni oli lapsena ja toimia
niin, että omalla lapsellani olisi mukavampaa ja helpompaa. Mietin paljon sitä,
millaisia jälkiä kasvatus ja kohtelu lapseen jättää ja pyrin siihen, että ne
jäljet eivät olisi arpia. Minä myönnän lapsille, jos impulsiivisesti sanon
pahasti tai annan ylimitoitetun rangaistuksen ja pyydän anteeksi käytöstäni.
Aikuinen ei ole aina oikeassa.
Minä en osaa oikeasti sanoa, eroaako arkemme ns. normaalien
perheiden arjesta. Ehkä olemme meluisampia ja liikkuvaisempia kuin muut, mutta
elämän perusasiat rullaavat ihan tavallisesti. En tykkää lajitella itseäni tai
perhettäni mihinkään ADHD-laatikkoon. On minulla silmälasitkin, mutta en minä
itseäni pelkäksi rillipääksi kategorisoi. Ihminen on kaikkien ominaisuuksiensa
summa ja ADHD on vain yksi niistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti