Jatkoa tarinalle "Neuropsykiatrinen valmennus kuin talon rakennus…"

On perjantai. Itsellä on hyvä olo, vaikka ulkona on pimeää eikä talvi näytä tulevan lainkaan, vaikka kohta on joulu. Valtone – hankkeen asiakastyön vuosi on lopuillaan. 

Tässä istuessani mietin millaisiksi perustuksiksi tai kenties talon aluiksi asiakkaiden tämän vuoden tarinat oikein muodostuivat?

Eräs viisas ihminen menneisyydestäni, jo kauan aikaa sitten, sanoi minulle, että ”Ihmisen tulisi olla ensin mie itse, ennen kuin voidaan olla myö”. Tämä vuosi tuntuu vahvistavan minulle tätä viisautta. 

Monelle Valtone – hankkeen asiakkaalle kuuluu hyvää. Itsen etsimisen ympäriltä on elämä vuoden kuluessa lähtenyt laajentumaan monella kohti ammattia tai työelämää. Elämään on tullut jotain muuta vaihtoehtona aikaisemmalle.

Tämä runo on meille kaikille, 

jotka tarvitsemme sitkeyttä jaksaa:

Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo.

Minkä teetkin, 

tee takapuoli savuten.

Syöksy siihen suorin vartaloin

kahdella kierteellä, 

koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi.

Ja jos kaadut, nouse ylös.

Pane heftaa polveen ja etene taas.

Jos kaadut aina vain, ajattele, että

kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä,

niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle.

Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa

itselleen, koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.

- Aino Suhola -

On mukava olla tässä, tänä aamuna!

Jaana

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – mutta vain puoliksi

Kävin taannoin juttelemassa nepsy-opiskelijoiden kanssa ja kertomassa omasta taipaleestani opintojen ja työelämän parissa. Eniten keskustelua herätti kysymys, miten asioita ”saa aikaiseksi”. Sitä jäin itsekin pohtimaan vielä jälkikäteen.

Sain Asperger -diagnoosin vasta viime vuonna 38-vuotiaana. Niinpä minulla oli melkein 40 vuotta aikaa yrittää opetella ”elämään ihmisiksi” ilman sen kummempia selityksiä ongelmilleni. Suoritin yliopistossa ensin maisterintutkinnon ja sittemmin tohtorintutkinnon. Ihme kyllä, olen toistaiseksi myös työllistynyt omalla alallani tutkijana rahoituspätkä kerrallaan.

Aloittamisen ja asioiden aikaiseksi saamisen vaikeudet ovat minulle enemmän kuin tuttuja. Sitä ne toki tuntuvat olevan suurelle osalle ihmisistä, olipa heillä nepsy-piirteitä tai ei. Tämä on helposti pääteltävissä vaikkapa tuttavien Facebook-päivityksistä!

Koska olen lapsesta saakka ollut hajamielinen ja huono keskittymään muihin kuin sillä hetkellä oikeasti kiinnostaviin asioihin (jotka useimmiten ovat muita kuin niitä, joihin pitäisi keskittyä), jouduin varsinkin yliopisto-opintojen aikana opettelemaan konsteja, joiden avulla opiskelut etenivät. Samoja keinoja olen sittemmin koettanut käyttää työelämässä. Listaamani asiat saattavat monelle olla itsestään selvyyksiä, mutta yhtä kaikki, niistä on ollut apua minulle.

Suunnitelmallisuus. Sanotaan, että ihmisen pitäisi elää hetkessä. Se ei kuitenkaan riitä, jos asioita on saatava hoidettua tiettyyn päivämäärään mennessä. Niin hankalaa kuin se usein onkin, joskus on otettava kalenteri käteen ja pohdittava, mitä on tehtävä ja koska. Kalenterin säännöllisestä katsomisesta ja päivittämisestä on hyvä tehdä tapa; ainakin minä unohdan sen helposti laukun pohjalle.

Muistilistat auttavat myös – kunhan niitäkin muistaisi tehdä ja pitää ajan tasalla! Itse olen huomannut, että näillä konsteilla energiaa ja keskittymistä vapautuu muuhun elämiseen. Sitä paitsi jonkin hoidetun asian vetäminen yli listasta tuntuu aina yhtä hienolta.

Päiväkohtaiset tavoitteet. Jokainen tietää, miten nopeasti päivät vilahtavat käsistä. Pian niistä tulee viikkoja. Sitten kuukausia. Jos jotain on saatava tehdyksi, on parempi tehdä joka päivä edes vähän. Urakan pilkkominen pienempiin osiin kannattaa aina! Niinpä esimerkiksi kirjatenttiin lukiessani laskin käytettävissä olevat päivät ja tenttikirjojen sivumäärän. Sitten jaoin joka päivälle oman luku-urakkansa. Jos jonain päivänä sivumäärä jäi vähemmäksi, tiesin, että seuraavina päivinä vaje oli kurottava umpeen. Jos en saanut luetuksi mitään aamupäivällä, tiesin, että iltapäivällä oli enemmän työtä tehtävänä.

Sama on koskenut opinnäytteitä ja muita kirjoitustehtäviä. Kun riipii kokoon edes sivun päivässä, työ etenee. Se ei etene, jos lykkää aloittamista ja yrittää olla miettimättä koko asiaa ennen viimeisen illan paniikkia.

Sitä paitsi pienenkin päiväurakan selvittämisestä tulee aina hyvä mieli, joka jonkin ajan kuluttua alkaa tuntua itsessään palkkiolta.

Joustavuus. Aina ei pysty, aina ei jaksa. Jos jonakin päivänä suunniteltu urakka jää välistä, siitä ei pidä lannistua. Lannistuminen johtaa helposti periksi antamiseen. Toisaalta jaksaminenkin on usein suhteellista. Olen usein saanut neuvoteltua huonona päivänä itseni kanssa, että edes avaan kirjan ja silmäilen ensimmäisen sivun. Tai avaan tekstitiedoston ja luen siihen mennessä kirjoittamani läpi. Toisinaan ”syötti” toimii ja pääsen kuin huomaamatta työhön kiinni. Silloin jokainen sivu tuntuu voitolta.

Itselleen pitäisi olla armollinen, mutta kuitenkin sopivan vaativa. Tasapainon löytäminen taitaa viedä koko eliniän. Usein käy myös niin, että tehokasta työ- tai opiskelupäivää seuraa päivä, jolloin ei saa mitään aikaiseksi. Se pitää vain hyväksyä.

Palautumiselle on osattava jättää aikaa, jos kuormitusta on syystä tai toisesta enemmän. Esimerkiksi omassa tutkijantyössäni on turha kuvitella olevansa kovin tehokas heti voimia vieneiden ja ”sosiaalista akkua” tyhjentäneiden seminaarien ja konferenssien jälkeen.

Rutiinit. Etenkin Asperger -piirteisillä on usein voimakas tarve rutiineihin. Tämä kannattaa kääntää hyödyksi. Parhaimmillaan selkeät arkirutiinit vapauttavat voimavaroja muuhun elämiseen, kuten opiskeluun ja työhön. Rutiinihakuisuuttaan kannattaa myös hyödyntää, kun opettelee terveempiä elämäntapoja: riittävä uni, sopiva ravinto ja liikunta helpottavat kenellä tahansa elämän haasteista selviämistä. Minun pärjäämiselleni ne ovat välttämättömiä.

Elämän yksinkertaistaminen. Arkisen kuormituksen määrää pitäisi pystyä säätelemään, että jaksaisi tehdä tärkeinä pitämänsä asiat. Esimerkiksi minä joudun rajoittamaan etenkin sosiaalisia velvoitteita, jos viikko on kiireinen ja haluan saada työni tehdyksi. En niinkään sosiaalisiin tilanteisiin kuluvan ajan, vaan niistä tulevan kuormituksen vuoksi. Esimerkiksi kahvitteluun kaverin kanssa minun pitää ensin mentaalisesti valmistautua ja jälkikäteen purkaa tilanteessa kertynyt lataus. Tällaiseen ”projektiin” saattaa vierähtää kokonainen päivä, jonka aikana en saa oikein tehtyä mitään muuta. Samaten tietoisuus siitä, että illalla on jokin sovittu meno, saattaa häiritä ja syödä energiaa koko päivän.

Toki sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen itse kullekin sopivalla tasolla on tärkeää. Samoin harrastaminen. Mutta aivan kaikkea ei kannata koettaa ahtaa samaan viikkoon.

Tämän listan ei ole tarkoitus olla mikään kaikkitietävä ohjeistus. Olen itsekin edelleen opetteluvaiheessa jokaisen kohdan osalta.  Mutta ainakin periaatteessa tiedän, millaiset konstit omaa elämääni ja opinnoissa tai työelämässä pärjäämistäni ovat helpottaneet. Diagnoosin myötä lisääntynyt itsetuntemus on niin ikään auttanut paljon; en enää ruoski ja syyllistä itseäni samaan tapaan kuin ennen.

Mainittakoon, että olin kokonaan unohtaa luvanneeni kirjoittaa tämän blogitekstin – koska en ollut laittanut sitä heti ylös kalenteriin tai muistilistalle…!

 

- Kati -

Stipendi ja hymypatsas erilaisille oppijoille

Ihana lapseni suorittaa parhaillaan ylioppilaskirjoituksiaan. Elämä näyttää, kuulostaa ja tuntuu nyt hyvältä. Aina asiat eivät ole olleet yhtä hyvin.

Lapsellani vaikeudet alkoivat ala-asteella, äidinkieli tuntui hankalalta ja matematiikka tuotti vaikeutta. Tämän lisäksi kaverit alkoivat kiusata. Opettaja ei useista vanhempien yhteydenotoista huolimatta puuttunut asioihin riittävällä vakavuudella ja otteella. Opettaja toi joko esille, ettei kiusaamista ole huomannut tai antoi ymmärtää, että eihän ne tosissaan ole, leikkiähän se vain on. Kiusaajista suurin osa tuli yläasteellakin samalle luokalle, mikä tuntui raskaalta ja epäoikeudenmukaiselta. Luokkaa yritettiin vaihtaa, mutta rehtori ei tähän suostunut. Yläasteella alkoivat hankaluudet myös englannin kanssa. Paikkakunnalta muutto helpotti hankalia kaverisuhteita. Jossain vaiheessa näistä kiusaajista oli kehkeytynyt ns. hyviä kavereita ja läksiäislahja koristaa vieläkin tyttären huonetta. Uudet kaverit onneksi löytyivät helposti ja heistä muodostui nopeasti tiivis porukka. Kiusaamista ei enää ole ollut.

Hankaluuksien rinnalle kehkeytyi pikku hiljaa kontrollointi ruuasta ja liikunnan määrä lisääntyi. Lapsi ihannoi omaa riutuvaa kehoaan, jätti syömättä ja oksensi mitä söi. Silti koko ajan, päivä toisensa jälkeen, vuosi toisensa jälkeen lapsi kävi ahkerasti koulua. Illat kuluivat läksyjä tehdessä, välillä itkettiin epäonnea ja mietittiin yhdessä miksi kaikki asiat pitää hänen tehdä niin monta kertaa ja toiset pääsevät paljon vähäisemmällä työmäärällä. Lapsen lukemiseen ja läksyjen tekemiseen käytettyyn määrään nähden arvosanat olisivat voineet lähennellä huippua, mutta toisin on käynyt.

Jossain vaiheessa lapsi kertoi näkevänsä pelkkää mustaa, mieli masentui. Oman kehon kontrollointi kasvoi itsensä viiltelyksi. Onneksi tukitoimet saatiin aluille melko nopeaan tahtiin. Psykologilla käyntejä, psykologisia testejä, mielialan vaihteluita, ylä- ja alamäkeä – siitä koostui arki. Elämä kulki eteenpäin pienin ja aroin askelin, jaettiin surua ja tuskaa perheenä, iloittiin pienistäkin onnistumisista; yhden olo vaikuttaa kaikkiin. Onneksi lapsi on koko ajan pysynyt lähellä, saa halata, saa koskettaa ja suukottaa poskelle. Eräänä päivänä myös psykologi havahtui vanhempien sanoihin lapsen opiskeluun käytetystä työmäärästä.

Kuva: Erilaisten oppijoiden liitto

Lapsi sai lähetteen neuropsykologisiin tutkimuksiin. Tutkimukset järjestyivät lähestyvien ylioppilaskirjoitusten vuoksi nopeasti. Lapseltamme paljastui hahmotushäiriö, joka tuottaa hankaluudet koulunkäyntiin. Koulussa kukaan ei asiaa huomannut, päällisin puolin lapsi kun on aina ollut toimelias ja yritteliäs. Vanhemmatkin ajattelivat aina, että loppuvuonna syntynyt lapsi oppii hieman eri tahdissa kuin muut. Keskustelimme lapsen kanssa joku aika sitten, että jos asiassa olisi havahduttu aikaisemmin, lapsen ei ehkä olisi tarvinnut satuttaa itseään.

Jos voisin antaa koulun puolesta stipendin tai hymypatsaan – antaisin kaksi! Saman tekisin kaikille näille puurtajille, erilaisille oppijoille. Lapsi on kaikki kouluvuotensa ahkeroinut, opiskellut ja muistanut asioita äärimmäisen hyvin ja paljon. Sitkeyttä, yritteliäisyyttä ja henkistä voimaa on kysytty suuret määrät. Tästä esimerkkinä on joka päivä kouluun lähteminen vaikeuksista huolimatta!

Nyt katsotaan tulevaisuuteen avoimin mielin vaikka vielä välillä mielen valtaa ahdistus. Elämä pitää huolen omistaan, tähän on luotettava. Äidiltä huoli ei lopu koskaan, pienenkin eripuran tullessa mielen valtaa pelko viiltelystä. Oman lapsen runnellun kehon näkeminen tekee kipeää.

Nyt lapsi suunnittelee tarjottavia tuleviin ylioppilasjuhliinsa, katse on tulevaisuudessa ja hyvä niin. Neuropsykologinen kuntoutus on alkamassa. Oksentelua ei enää ole ollut, viimeisin viiltelykin jo kuukausia sitten.

Haluan rohkaista vanhempia olemaan sinnikkäitä asioiden puheeksi ottamisessa opettajien kanssa. Opettajat ovat päivittäin läsnä lapsen elämässä, he näkevät asioita eri tavoin kuin vanhemmat. Kotona tutussa ympäristössä pulmat eivät välttämättä tule esille. Pyytäkää apua, olkaa siinä sinnikkäitä. Tulevaisuudessa ei riitä erityisopetus, niin hyvää kuin se onkin, vaan myös opettajien on kyettävä huomioimaan opetuksessaan erilaiset oppimistyylit ja muokattava opetustaan kaikille soveltuvaksi.

Osaamista ei kannattaisi aina arvioida numeroin. Tarvitaan asennemuutosta siihen, että koulumaailma todella huomioisi kunkin oppilaan omana persoonallisena itsenään omine piirteineen, oppimistapoineen ja vahvuuksineen!

nimimerkki: Mamma

Elämää hahmotushäiriön kanssa

Olen 34-vuotias kahden lapsen äiti Joensuusta. Vuonna 2000 neuropsykologi totesi minun kärsivän laaja-alaisesta matemaattisesta hahmotushäiriöstä.

Jo vuonna 1986 ollessani päiväkodin esikoulussa, oli koulukypsyyttäni arvioitaessa kiinnitetty huomiota hahmottamisen pulmiini. Vuonna 1987 aloitin oppivelvollisuuteni suorittamisen Joensuussa. Vuonna 1988 eräs neuropsykologi oli testannut ikäluokkani oppilaita opinahjossani tehdessään omaa väitöskirjaansa. Olin yksi hänen tuolloin testaamistaan oppilaista. Tuolloin minulla oli todettu matemaattinen hahmotushäiriö. Tämän tiimoilta kyseinen neuropsykologi oli keskustellut 2. luokan luokanopettajani kanssa, kehoittanut tätä ottamaan yhteyttä vanhempiini ja kertomaan heille tilanteestani että kuntoutukseni aloittaminen mahdollistuisi. Koska tuolloin elettiin 80-luvun lamaa, kaupungit, niin myös Joensuun kaupunki säästi kaikessa missä se oli mahdollista. Tuota yhteydenottoa opettajaltani vanhemmilleni ei koskaan tullut. Sen sijaan minut laitettiin muutaman muun oppilaan kanssa koulumme erityisopettajan luokse äidinkielen tuntien ajaksi saadaksemme LuKi-opetusta. Äidinkieli on ollut aina vahvuuteni koulussa, lukemaan opin jo 1. luokan aikana. Muistan lapsena ihmetelleeni miksi olen erityisopettajan luona harjoittelemassa lukemista ja sanojen ääntämistä koska näissä asioissa minulla ei hankaluuksia ollut. Myöhemmin olen ajatellut että kenties matemaattinen hahmotushäiriö oli tuolloin sen verran vieras oppimisvaikeus, että kaikkien oppimisvaikeuksien ajateltiin olevan lähinnä lukemisen alueella. Ala-aste minulla meni kohtalaisesti, koulukiusaamisesta huolimatta. Vahvuuksiani olivat äidinkieli, historia, uskonto sekä musiikki. Matematiikasta selviydyin jotenkin.

Vuonna 1993 siirryin yläasteelle. Varsin pian ongelmia oppimisen suhteen tuli matematiikan, fysiikan ja kemian osalta. Muistan elävästi kuinka tuolloin jo iäkäs matematiikan opettaja kannusti luokassa pyytämään apua jos koki, ettei tunnilla jotain asiaa ymmärtänyt tai osannut tehdä. Toistuvasti joutuessani apua pyytämään sain kuulla opettajaltani olevani tyhmä ja laiska. Näin lopulta uskoin itsekin ja tyydyin kohtalooni. Oppivelvollisuuden sain kuitenkin suoritettua. Jatko-opiskelupaikkaa pohtiessani koulumme silloinen opinto-ohjaaja totesi minulle, ettei minun ehkä kannata miettiä lukio-opintoja vaan hakeutua ennemmin ammatilliseen koulutukseen. Koska kotitalous oli yläasteella yksi mieliaineistani, hain opiskelemaan ammattikouluun hotelli-ravintola-alalle. Opiskelupaikan sinne sain, mutta en sitä kuitenkaan ottanut vastaan. En ollut alavalinnastani varma. Koska päivälukioon sisään pääsemiseksi ei peruskoulun päättötodistukseni keskiarvo riittänyt aloitin lukio-opinnot Joensuun lyseon lukion iltalinjalla syksyllä 1996.

Opinnot etenivät ensimmäisen vuoden aikana lukuaineiden osalta melko hyvin. Matematiikka sekä ruotsin kieli tuottivat jo tuolloin vaikeuksia. Syksyllä 1997 siirryin päiväopiskelijaksi. Kolmannen lukiovuoden alkupuolella lukion ruotsin opettajani totesi minulle, ettei minusta tulisi koskaan ylioppilasta, hän ei uskonut että mitenkään selviäisin ylioppilaskirjoituksista ruotsin kielen osalta koska kielioppi ja sen oppiminen oli minulle varsin työlästä. Tuossa vaiheessa mietin lukio-opintojen lopettamista ja hakeutumista ammatilliseen koulutukseen. Jokin sai minut kuitenkin jatkamaan, opettajien kannustuksen puutteesta huolimatta. Kolmannen lukiovuoden aikana tein päätöksen että hyödynnän neljännen lukiovuoden opiskelumahdollisuuden. Koska tuolloin asuin jo itsenäisesti omassa asunnossani ja tein töitä opintojeni ohella, päätin suorittaa viimeisen lukiovuoteni iltalukiossa. Ylioppilaskirjoituksista selvisin kohtalaisin arvosanoin. Lukion kurssitkin olin saanut suoritettua, lukuun ottamatta yhtä matematiikan kurssia (geometria), jota uusin ja uusin, yhteensä viisi kertaa siinä läpi pääsemättä. Ylioppilaslakkini oli siis yhden matematiikan kurssin vuoksi lähellä jäädä saamatta.

Ylioppilaskirjoituskeväänä, vuonna 2000 hakeuduin työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologin juttusille. Kerroin hänelle hankaluuksistani opinnoissani. Muistelen hänen tehneen tuolloin myös jonkinlaisia testejä. Tapaamisemme päätteeksi hän päätyi tekemään minusta lähetteen neuropsykologisiin tutkimuksiin, löytyisikö niiden avulla syy vaikeuksiin oppimisessani. Itse uskoin tuolloin edelleenkin olevani vain tyhmä, laiskuutta en enää tunnustanut.

Kuin kohtalonani, neuropsykologi, jolle lähetteen sain oli sama henkilö jonka olin tavannut jo lapsena. Yllätys oli melkoinen kun kävi ilmi että hän on jo aiemmin, vuonna 1988 tutkinut minut ja todennut matemaattisen hahmotushäiriön. Tästä en aiemmin ollut tietoinen. Hän tutki minut uudelleen ja totesi matemaattisen hahmotushäiriöni olevan laaja-alainen, mutta painottuvan erityisesti avaruudelliseen hahmottamiseen. Lisäksi hän ihmetteli ja oli kiinnostunut kuulemaan, kuinka olen kaikki nämä vuodet tapaamisiemme välissä selvinnyt ja sinnitellyt. Itsehän olin tuohon saakka ollut täysin tietämätön siitä että oppimisvaikeuksilleni oli tiedossa oleva selitys. Tuolloin hän kertoi myös kuntoutussuosituksesta, jonka oli tehnyt vuonna 1988. Se etten asianmukaista kuntoutusta tuolloin saanut herätti meissä molemmissa kummastusta. Diagnoosin saaminen oli suuri helpotus, joka vaikutti myös itsetuntooni. En ollutkaan tyhmä ja laiska, vaan vaikeuksilleni löytyi selitys. Tuolloin myös vanhemmilleni valkeni jo ala-asteella todetut oppimisvaikeudet sekä koulun puolelta tehty laiminlyönti koskien kuntoutuksen järjestämistä sekä yhteydenottoa vanhempiini. Äitini soitti tiedon saatuaan vuonna 1988 luokanopettajanani toimineelle opettajalle ja tiedusteli miksi asiaa ei oltu lähdetty hoitamaan. Opettaja oli muistanut ”tapaukseni”, hän totesi ajatelleensa ettei kuntoutus ja vanhempiin yhteydessä oleminen ollut merkityksellistä tai tärkeää. Oman itsetuntoni ja kokemieni vaikeuksien jälkeen voin todeta: kyllä se olisi ollut. Sen verran kivisen tien olen opintielläni kulkenut.  Lisäksi uskon että mikäli kyseinen yhteydenotto olisi tullut, olisivat vanhempani vaatineet minulle avun ja tuen järjestämistä. Myöhemmin kävi ilmi että äidilläni, tämän sisarella sekä omalla siskollani on myös matemaattinen hahmotushäiriö. Suvussamme se ilmeisesti jossain määrin periytyy sukupolvelta toiselle.

Neuropsykologin tekemän lausunnon pohjalta sain ylioppilastutkintolautakunnalta puoltolauseen tuon yhden puuttuvan matematiikan kurssin suorittamiseen erityisjärjestelyin. Vain kaksi viikkoa ennen lakkiaispäivääni sain vahvistuksen: Minusta tulee sittenkin ylioppilas.

Ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen hain opiskelemaan Joensuun ammatti-instituuttiin lähihoitajaksi. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2002 kiitettävin arvosanoin ja sain lisäksi stipendin opintojen menestyksekkäästä suorittamisesta. Keväällä 2003 aloitin sairaanhoitajaopinnot Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa, josta valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä 2006 kiitettävin arvosanoin. Tällä hetkellä työskentelen Joensuussa sairaanhoitajana. Olen aloittamassa syyskuun alussa yliopisto-opintoja Kuopiossa sosiaali- ja terveysjohtamisen laitoksella. Tavoitteenani on vielä joku päivä valmistua terveystieteiden maisteriksi. Opiskelu toisessa kaupungissa tuo haasteita hahmotushäiriöni vuoksi; kuinka osaan autolla suunnistaa yliopistolle, miten löydän oikeat luentosalit? Sisua ja uskoa riittää, vaikeudet olen voittanut tähänkin mennessä. Oppimiseeni olen joutunut vuosien saatossa kehittelemään omat metodini, ilman näitä en olisi yksin selvinnyt.

Oma esikoiseni on nyt 8-vuotias, reipas tokaluokkalainen. Hänellä todettiin 5-vuotiaana keskivaikea kielellinen erityisvaikeus (dysfasia). Hän sai puheterapiaa sekä oikeuden pidennettyyn oppivelvollisuuteen. Vuoden ajan hän kävi neuropsykologisessa kuntoutuksessa. Hänen kohdallaan olemme joutuneet vanhempina pysymään tiukkana, että kaupunki on pojan tarvitsemat ja hänelle kuuluvat tuet myöntänyt. Oman kokemukseni pohjalta olen päättänyt taistella poikani oppimista edistääkseni, toivon hänen koulutiensä olevan omaani kevyempi kulkea. Säästöjen aika jota elämme, tuo omat muistoni kouluajoilta mieleen.

Omien kokemuksieni myötä olen ymmärtänyt kuinka tärkeää on tarttua hyvissä ajoin kiinni havaittuihin oppimisvaikeuksiin. Lisäksi olen pohtinut kuinka suuri merkitys opettajilla on lapsen ja nuoren itsetuntoon. Kannustuksen puuttuessa olisin itsekin voinut valita toisin, luovuttaa. En sitä kuitenkaan tehnyt, enkä aio tehdäkään. Kouluvuosina kuulemani opettajien kommentit kyvyttömyydestäni ja motivaationi puutteesta oppimiseen olen kääntänyt vahvuudeksi, näyttämisen halu on tällä hetkellä suuri, ja se ajaa myös jatkamaan opintoja vielä aikuisiälläkin. Koskaan ei kannata luovuttaa.

Nimim. Elämän suunnistaja

Perheessämme kaikilla on ADHD

Perheessämme kaikilla on ADHD, sekä aikuisilla että lapsilla. Perheeseemme kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta. Päältä katsoen olemme kuin ketkä tahansa. Virtaset:  omakotitalo, tila-auto, lapset päiväkodissa ja vanhemmat töissä.  

Joskus kerroin eräälle tuttavalle, että perheessämme kaikilla on ADHD. Hän totesi, että teillähän on sitten varmaan ihanan boheemia äänensävyllä, joka kieli hänen ajattelevan, että arkemme on kaoottista sähellystä sotkuisessa kodissa. Myönnän, välillä on. Todennäköisesti kaoottinen sähellys ja ympäriinsä seilaavat tavarat ovat tuttuja kaikille, joilla on pieniä lapsia ja kokopäivätyö.

Oikeasti arkemme on aika tylsää ja strukturoitua. Aamulla herätään aina samaan aikaan, oli sitten arki tai viikonloppu. Ruoka-ajat ovat päivittäin samat ja joka kerta on pakko syödä vihanneksia. Nukkumaan käydään joka ilta samaan aikaan ja karkkipäivä on aina lauantaisin. Olemme hyvin kiintyneitä rutiineihimme. Ne ovat kuin autopilotti: itse ei tarvitse paljon ajatella, kunhan vain kellosta katsoo, milloin on aika aloittaa ruoanlaitto ja milloin iltatoimet. On aika vaikea ylikeskittyä ja unohtaa syöminen, kun kelloa ja ruoka-aikaa on kyttäämässä useampi ihminen. Eikä tule valvottua aamuyölle, kun itselläkin on nukkumaanmenoaika, josta molemmat aikuiset ovat sitoutuneet pitämään kiinni.

Oman haasteensa arkeen ADHD toki tuo. Ihmiset stereotypisesti ajattelevat, että ADHD on pelkkää ylivilkkautta ja impulsiivisuutta. Nämä piirteet ovat kuitenkin vain osa totuudesta. Minulle suurempi ongelma arjessa on vireystilojen vaihtelu ja siihen liittyvät aistisäätelyn ongelmat, lähinnä aistiyliherkkyys. Vilkkauttani ja impulsiivisuuttani olen oppinut hallitsemaan, osaan jo pysähtyä ja ihan oikeasti ajatella mitä olen tekemässä. Vireystilaan on vaikeampi vaikuttaa. Huonosti nukuttu yö vetää minut helposti sumuaivoiseksi äksypeikoksi, jonka mielestä kaikki kuiskausta kovemmat äänet ovat karjumista ja sattuvat korviin. Tällaisena päivänä pitää vain toivoa, että puolisolla on parempi vireystila ja hän pystyy ottamaan rutiineista tukevamman otteen sillä aikaa, kun äksypeikko rauhoittuu suljetun oven takana. Kun puolisolla on huono päivä, koetan minä parhaani mukaan hoitaa hommat itsekseni. Välillä laitan ruokaa kuulosuojaimet päässä, kun en muuten pysty keskittymään.

Oma ADHD sekä helpottaa että vaikeuttaa ADHD-lasten kasvattamista. Johdonmukaisuus ei ehkä ole valttimme, mutta kun tiedämme itse, millainen kuhina aivoissa voi pahimmillaan käydä, osaamme paremmin asettua lapsen asemaan. Koetan aina miettiä, millaista itselläni oli lapsena ja toimia niin, että omalla lapsellani olisi mukavampaa ja helpompaa. Mietin paljon sitä, millaisia jälkiä kasvatus ja kohtelu lapseen jättää ja pyrin siihen, että ne jäljet eivät olisi arpia. Minä myönnän lapsille, jos impulsiivisesti sanon pahasti tai annan ylimitoitetun rangaistuksen ja pyydän anteeksi käytöstäni. Aikuinen ei ole aina oikeassa.

Minä en osaa oikeasti sanoa, eroaako arkemme ns. normaalien perheiden arjesta. Ehkä olemme meluisampia ja liikkuvaisempia kuin muut, mutta elämän perusasiat rullaavat ihan tavallisesti. En tykkää lajitella itseäni tai perhettäni mihinkään ADHD-laatikkoon. On minulla silmälasitkin, mutta en minä itseäni pelkäksi rillipääksi kategorisoi. Ihminen on kaikkien ominaisuuksiensa summa ja ADHD on vain yksi niistä.

Nimin. Addimutsi

 

 

Neuropsykiatrinen valmennus kuin talon rakennus!

Elämänhallinta herättää kysymyksen siitä, että voiko elämää ylipäätään hallita? Toisaalta elämänhallintaa voi tarkastella elämänhallinnan tunteena, jolloin ihmiselle on syntynyt oma subjektiivinen tunne siitä, miten hyvin hän elämästään selviytyy. Tämä voi antaa vinkkiä ammattihenkilölle, miten kyseisen henkilön elämänhallinta arjessa toteutuu. Voimaa ei voi antaa toiselle ihmiselle! Ihmistä voi auttaa voimaantumaan tukemalla hänen vahvuuksiaan ja sitä kautta mahdollistaa asiakkaan kasvuprosessia kohti hänen parempaa itsetuntoa sekä elämänhallinnan tunnetta. Monet asiat voivat mahdollistua sitä kautta, että kohtaamme, kuuntelemme ja aloitamme vahvistamalla sitä, mikä asiakkaalla jo sujuu. Ratkaisukeskeinen ajattelu sisältää voimaantumisen käsitteen, empowerment, joka on nepsy -valmennuksen punainen lanka.

Joskus asiakastyössä on tilanteita, joissa asiakkaan voimaantumisen tukeminen nousee ensiarvoisen tärkeäksi, jotta asiakkaan toimijuuden vahvistaminen tai lisääminen ylipäätään mahdollistuu. Toimijuuden tukeminen on yksi sosiaali- ja terveysalan asiakastyön tarkastelun näkökulma yhteiskunnassamme. Asiakkaan ollessa täysivaltainen toimija hänelle mahdollistuu edellytykset omaa elämäänsä koskevien päätösten tekemiseen ja itsemääräämisoikeuden toteutumiseen.

Omassa työssäni neuropsykiatrisena valmentajana Valtone –hankkeessa edellä lyhyesti kuvaamani asiat ovat yksi osa oman työni eettistä pohjaa. Saamani kokemusten pohjalta asiakastyössä niin Valtone –hankkeessa kuin muuallakin tekemässäni työssä, jossa asiakkaan kuntoutuminen on ensiarvoista. Mielestäni ammattilaisena olisi hyvä miettiä ja huomioida edellä mainittuja asioita. Ja mahdollistaa niiden toteutumista omassa asiakkaan kanssa tehtävässä työssä. Kokemusteni kautta vertaan usein asiakkailleni valmennusprosessia ”talon rakennukseen”.

Miksikö?

Kukaan meistä ei lähde tekemään taloa, jolle ei ole laadittu hyviä perustuksia. Asiakkaan toimijuuden tukemiseksi keskustelen, kuuntelen asiakastani kuinka hän itse voi ja miten hän itsensä sekä elämänsä kokee? Niin usein, epäonnistumiset, sairastelut ja ylipäätään vastoinkäymiset jättävät väistämättä jäljen meille kaikkein tärkeimpään, minuuteen. Selvitäksemme arjestamme, toisin sanoen ”hallitaksemme elämäämme” tarvitsemme jokainen ripauksen hyvää itsetuntoa, itseluottamusta sekä onnistumisen kokemuksia. Työni alkaa tästä. Nämä ovat ”talon rakennuksen perustuksen ainekset”.

Mitä sitten tarkastellaan, jatkan tästä seuraavassa kirjoituksessani.

Aurinkoisin, kesäisin ajatuksin,


Jaana

ADHD -aikuisen elämänpolulla

Mitä neuropsykiatrisille ongelmille voi tehdä aikuisuudessa? Kenttä on tuskastuttavan laaja ja Valtone-projektiin asiakkaana osallistuessani on käynyt itselleni yhä selvemmäksi, että nepsyihmisten mahdolliset ongelmat ovat hyvin vahvasti yksilöllisiä.

Kenttä on laaja, koska nepsy -termin alle luetaan muiden muassa ADHD- ja Aspergerihmiset ja jo pelkästään nämä kaksi kattotermiä voivat pitää sisällään mitä moninaisimman kirjon erinäisiä piirteitä, jotka joko aiheuttavat tai eivät aiheuta yksilölle ongelmia. Kaiken kukkuraksi jokainen piirre voi esiintyä ihan kenellä tahansa ihmisellä riippumatta diagnostisien kriteerien täyttymisestä. Yhdistäviä tekijöitä vertaisten kesken on aikuisuudessa hyvin hankala löytää jokaisen kehittyessä oman elämänsä ja kokemuksiensa kautta minkälaiseksi sattuu muodostumaankaan - aivan kuten joka ikinen ihminen. Tämän mielessä pitäen ei ole hankala nähdä miksi tukea ja apua on hankala saada vaikka sitä olisi valmis vastaanottamaan. Jos ja kun ongelmia esiintyy jossain vaiheessa elämää tarvitsisivat useimmat niin yksilöllistä ja dynaamista tukea, että valmiita pakettiratkaisuja auttamiseen ei yksinkertaisesti voi olla olemassa.

Omat nuoruudesta asti kasautuneet ongelmat opiskeluun ja oppimiseen liittyen alkoivat ratketa vasta 27 ikävuoden jälkeen mielenterveysongelmien kanssa kamppailun ja ADHD-diagnoosin jälkeen. Sain mahdollisuuden koettaa kuntoutua rauhassa - vielä tähänkin päivään saakka. Terveydenhoitojärjestelmän kautta saatava tuki oli mielialaongelmien suhteen tärkeää, mutta jäljelle jääneisiin ADHD-liitännäisiin ongelmiin ei tukea ja apua tuntunut olevan tarjolla missään. Omaehtoinen elämän pysäyttäminen ja uudelleenrakentaminen oli minulle pitkään ainoa vaihtoehto koettaa saada itselleni edes koulutus.

 

Joensuuhun päädyttyäni olin hetken maailmanpysäyttävässä tilanteessa, jossa ei ollutkaan minkäänlaista tukiverkkoa ongelmieni kanssa etenemiseen. Mielenterveystoimisto nosti kätensä pystyyn neuvottomana (mikäs siinä, kun mielenterveys oli jo kunnossa), keskussairaalan neuropsykiatrisessa työryhmässä ollutta hoitoa ei suostuttu jatkamaan ja tiesin jo etukäteen ettei Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiö, jonne hoitoni ohjattiin pystyisi millään tapaa vastaamaan ADHD-haasteisiin. Valtone-projektin tällöin löydettyäni ja siihen päästyäni olen kuitenkin saanut vauhtia ja apua omien ratkaisujen löytämiseen.

Olen oppinut havaitsemaan miksi opintoni eivät ole sujuneet ja miten asiaa kannattaa yrittää lähtä korjaamaan. Yksilöllinen tuki opiskeluun liittyvään toiminnanohjaukseen ja organisointiin on ollut ensiarvoisen tärkeää viimeisen vuoden kuluessa.

Nyt tulevaisuus näyttää taas valoisalta ja oma asenne on positiivinen ja vakaa. Jaksan pyrkiä eteenpäin huomattuani, että voin myös onnistua ja minulla on viimeinkin työvälineitä siihen. Miltä 65 opintopistettä menneenä lukuvuotena ja lähestyvä valmistuminen kuulostaa aikaisemmin toivottoman ADHD- ikiopiskelijan suorittamana? Saan kai olla edes hieman ylpeä saavutuksestani vaikka yleensä en itselleni sellaista salli. Kyllä meistä toivottomistakin voi jotain tulla, jos ensinnäkin annamme itsellemme mahdollisuuden pysähtyä ja tarkastella omaa toimintaamme oppiaksemme uusia käytösmalleja ja toisekseen, jos apua tässä prosessissa on saatavilla, kun ongelmia ja takapakkia väistämättä matkan varrella tulee. Toivoisin kyllä, että siihen annettaisiin mahdollisuus ihan jokaiselle ihmiselle riippumatta diagnostiikasta. On ikävä tuntea olevansa erityisasemassa tukitoimien suhteen nähdessään niin monien muiden ihmisten ahdingon elämässään ympärilläni.

 

Kirjoittanut

Pete

Läheiset – Yksi nepsy -aikuisen tärkeimmistä tukipilareista

Läheisten roolia neuropsykiatristen lasten, nuorten ja aikuisten tukena ei voi väheksyä. Läheisillä tarkoitetaan tässä yhteydessä perheenjäseniä, sukulaisia, ystäviä tai muita kautta ihmiselle tärkeiksi tulleita henkilöitä, jotka ovat mukana yksilön arjessa ja elämässä. Ihmiselle läheisten ja perheen merkitys on kiistaton ja myös minäkuvaa rakennetaan läheisten kautta. Millaista palautetta minä saan? Miten muut näkevät minut? Kehutaanko vai moititaanko minua? Miten minusta välitetään ja pidetään huolta? Perhe ja muut läheiset määrittävät myös yksilön merkittäviä toiminnallisia rooleja: äiti, lapsi, vaimo tai aviomies, avopuoliso, tyttö- tai poikaystävä, sisar tai veli tai vaikka ystävä. Muita toiminnallisia rooleja voivat olla esimerkiksi työntekijä, työtön, opiskelija tai eläkeläinen. Nämä roolit ovat tietyn elämänvaiheen ja usein jopa läpi elämänkaaren kestäviä.  Näiden roolien kautta ihminen toimii ja käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Osaltaan taas roolit asettavat odotuksia ihmisen käyttäytymiselle. Kun suoriudutaan näille rooleille asetetuista vaatimuksista, saadaan onnistumisen kokemuksia.

Onnistumisen kokemuksia tai ylipäänsä sosiaalisia verkostoja on nepsy -aikuisasiakkailla harmittavan vähän. Läheiset ovat palautteen annossa ja rohkaisussa avainasemassa. Nepsy-aikuisten läheisillä on myös merkittävä asema tiedon jakajina. Läheisillä on tietoa yksilön lapsuudesta ja nuoruudesta, yksilön kehityskaaresta ja opituista toimintamalleista. Lisäksi kaikkein arvokkain tieto, arjessa koetut asiat, ovat merkityksellistä tietoa myös ammattilaisille ja muille nepsy-aikuisten verkostoille. Tämän läheisten ja työntekijöiden välisen yhteistyön avulla nepsy -aikuista voidaan tukea tehokkaammin eteenpäin.

Läheiset tarvitsevat tietoa nepsy -piirteistä. Nepsy -nuori tai -aikuinen ei ole tahallaan ”tyhmä, laiska ja saamaton”, vaan käyttäytymiseen ja yksilön toimintaan vaikuttavat neurokognitiiviset poikkeavuudet kuten toiminnanohjauksen tai ajan- ja kielenhahmotuksen pulmat.  Näiden piirteiden ymmärtäminen, muistaminen ja hyväksyminen arjessa on parasta tukea nepsy-ihmiselle.

Myös nepsy-aikuisten läheiset tarvitsevat tukea. Elämä ei nepsy -ihmisen kanssa ole aina helppoa ja usein läheiset ovat joutuneet taistelemaan avusta ja tuesta yksin, kun muitakaan tukiverkostoja ei ole ollut tai apua ei ole oikea-aikaisesti saatu. Tutkimusten mukaan mm. 80% erityislasten vanhemmista eroaa. Oikein ajoitettu tuki läheisille voi säästää sekä perheen/ läheisverkoston voimavaroja että yhteiskunnan rahavarantoja. Läheisille tarjottu tieto, tuki ja ymmärrys kasvattaa läheisverkostosta vahvemman ja ”terveemmän”. Usein läheisten hätä on jopa suurempi, kuin itse nepsy- nuoren tai -aikuisen.

Valtone -hankkeessa testataan myös läheisvalmennusta yhtenä menetelmänä. Voisiko läheisvalmennuksen avulla auttaa nepsy -aikuisia selviytymään yhteiskunnassa paremmin? Läheisvalmennus-menetelmän ideointia varten kaksi hanketyöntekijää on käynyt perhevalmentaja -täydennyskoulutuksen, jonka jälkeen tiimin ideariihessä nousi esille paljon toteutuskelpoisia ajatuksia!

Perhevalmentaja  -koulutuksessa viisastuneet,

Jonna Silventoinen, toimintaterapeutti  ja Hannele Kosonen, neuropsykiatrinen valmentaja

Ajatuksia askeleistani

Mikäs Valtone -hanke?   Tuumasin syksyllä etsiessäni harjoittelupaikkaa kevään 2014 harjoitteluuni. Olen Jyväskylän ammattikorkeakoulun toimintaterapian opiskelija ja tavoitteenani on valmistua toimintaterapeutiksi syksyllä 2014. Törmäsin Valtone -hankkeeseen ensimmäistä kertaa opintojen yhteydessä elokuussa 2013. Jo silloin ajatus harjoitteluun pääsemiseksi Valtone -hankkeeseen jäi potemaan mieleeni. Pian maaliskuussa, yhteydenoton ja haastattelun jälkeen aloitin harjoitteluni. Harjoittelupaikkana hanketyö vaikutti jo alusta asti mielenkiintoiselta.  Hankkeen kohderyhmä on itseäni kiinnostava eli aikuisasiakkaat, ja hankkeen työntekijöiden ote aidosti asiakkaan asiaa edistävää.  Harjoittelijan näkökulmasta erityisen mielenkiintoista on ollut olla mukana kartoittamassa uusia menetelmiä joilla nepsy - aikuisia voidaan tukea työhön kiinnittymisessä ja opinnoissa. Jo heti näin Valtone -tiimillä hyvää tekemisen meininkiä ja ennakkoluulottomuutta tuottaa uusia toimintatapoja ja menetelmiä asiakastyöhön. Itselleni vasta todelliset asiakaskohtaamiset auttoivat minua harjoittelijana näkemään nepsy -aikuisten haasteet ja vahvuudet – ne todelliset ja yksilölliset.  

Neuropsykiatrisia aikuisasiakkaita kuvataan väliinputoajina palvelujärjestelmässä. Minusta kuitenkin on alkanut tuntumaan siltä, että tietoisuus nepsy -asioista ja yleisesti nepsy -aikuisten haasteista on lisääntynyt. Iso kiitos heille jotka ovat olleet rohkeasti esillä eri medioissa, kertoen omista kokemuksistaan neuropsykiatristen haasteiden kanssa. 

Minun työni Valtone -hankkeessa ei päättynytkään harjoitteluni loputtua. Kesällä 2014 työtehtäviini kuuluu jo asiakastyössä käytettyjen välineiden ja menetelmien dokumentoiminen, ja lisäksi myös uusien työvälineiden kehittäminen asiakastyöhön. Erityisesti on tarvetta aikuisille suunnatuista työkaluista.  

Kuva: Nina Sorsa - Hymynheruttaja

Olen niin hyvilläni siitä miten minut on otettu vastaan niin harjoittelijana kuin työntekijänä. Olen saanut loistavaa tukea ja eväitä toimintaterapeutin ammattiini Tuijan ja Jonnan lisäksi myös nepsyvalmentajilta Jaanalta ja Hannelelta.  Ensimmäisen työpäiväni aamusta minulle ojennettiinkin kortti jossa luki:

” Tärkeätä ei ole se mitä olit, vaan se, mitä olet juuri tänään ”.

Tästä on hyvä jatkaa!! 

Lämpöistä kesää kaikille lukijoille

-Outi-



Alussa oli - ajatus!

Alussa oli ajatus, josta kasvoi toive. Toive kasvoi sanoiksi, joista tuli teko. Teosta on syntynyt hieno saavutus – Valtone –hanke!

Honkalampi-säätiön KASKI Työvalmennuksessa hanketyössä ollessani halusin rakentaa itselleni oman alani tulevaisuutta. Rohkaistuin kysymään näkymiäni toimintaterapeuttina talossa, olinhan vasta ammattiin valmistunut. Esimiehelläni välähti ja tästä välähdyksestä syntyi ripeään tahtiin moniammatillisen tiimityöskentelyn tuloksena hankehakemus Raha-automaattiyhdistykselle. Rahoituspäätös oli myönteinen – muille ja minulle ilo!

Ensitöikseni ilmoittelin sähköpostitse, että Valtone –hanke on aloittanut toimintansa. Ensimmäisiin töihin kuului myös hankkeen logon ja esitteiden suunnittelu sekä toimitilojen etsiminen. Toimintasuunnitelman tekeminen vasta olikin varsin mukavaa visiointia tulevaisuudesta. Työn imu lisääntyi henkilöstön rekrytoinnin ja haastattelujen myötä – pian saisin työkavereita ja minulla olisi tiimi! Yksin on varsin vaikea tehdä tiimityötä.

Kaikenlaisia huuma-hetkiä tässä työssä onkin koettu. Miltä kuulostaa ostoshuuma lukiessani kuvastoja toimistoon tarvittavista materiaaleista ja välineistä: montako nippeliä, mitä väriä, mitä muovitaskuja, kansioita, vihkoja, viivoitinta yms. tarvitaan neljälle työntekijälle. Olo oli kuin jouluna näitä paketteja avatessa ja laskiessa, että tilaus oli toimitettu oikein. Onnenhuumaa koin myös järjestellessäni toimistoja tulokkaille, kaikille tasapuolisesti kaikkea saman verran… Huumaan kuuluu myös matkasaarnaajan lailla tehdyt maakuntakierrokset esittelykäyntien ja asiakashankinnan tiimoilta. Käynnit tuottivat tulosta, koska asiakasmäärälliset tavoitteet tulivat täyteen. Näin jälkikäteen voi työmäärää kuvata sanoilla ”voi eloa, voi iloa!”

Kaiken kaikkiaan hanke on onnistunut saavuttamaan kaikki tähän asti asetetut tavoitteet, mikä tietysti osaltaan kasvattaa tyytyväisyyttä työhön, omaan osaamiseen, tiimiin ja itse asiakkaisiin ja heidän aktiivisuuteensa. Liikaan tyytyväisyyteen ei kuitenkaan voi uppoutua, koska luvattuja asioita on vielä paljon hoitamatta.

Peruna kerrallaan ~ tällä mennään!

Valtone -hankevastaava Tuija Kinnunen