Lapsellani vaikeudet alkoivat ala-asteella, äidinkieli
tuntui hankalalta ja matematiikka tuotti vaikeutta. Tämän lisäksi kaverit
alkoivat kiusata. Opettaja ei useista vanhempien yhteydenotoista huolimatta
puuttunut asioihin riittävällä vakavuudella ja otteella. Opettaja toi joko esille,
ettei kiusaamista ole huomannut tai antoi ymmärtää, että eihän ne tosissaan
ole, leikkiähän se vain on. Kiusaajista suurin osa tuli yläasteellakin samalle
luokalle, mikä tuntui raskaalta ja epäoikeudenmukaiselta. Luokkaa yritettiin
vaihtaa, mutta rehtori ei tähän suostunut. Yläasteella alkoivat hankaluudet
myös englannin kanssa. Paikkakunnalta muutto helpotti hankalia kaverisuhteita.
Jossain vaiheessa näistä kiusaajista oli kehkeytynyt ns. hyviä kavereita ja
läksiäislahja koristaa vieläkin tyttären huonetta. Uudet kaverit onneksi löytyivät
helposti ja heistä muodostui nopeasti tiivis porukka. Kiusaamista ei enää ole
ollut.
Hankaluuksien rinnalle kehkeytyi pikku hiljaa kontrollointi
ruuasta ja liikunnan määrä lisääntyi. Lapsi ihannoi omaa riutuvaa kehoaan,
jätti syömättä ja oksensi mitä söi. Silti koko ajan, päivä toisensa jälkeen,
vuosi toisensa jälkeen lapsi kävi ahkerasti koulua. Illat kuluivat läksyjä
tehdessä, välillä itkettiin epäonnea ja mietittiin yhdessä miksi kaikki asiat
pitää hänen tehdä niin monta kertaa ja toiset pääsevät paljon vähäisemmällä
työmäärällä. Lapsen lukemiseen ja läksyjen tekemiseen käytettyyn määrään nähden
arvosanat olisivat voineet lähennellä huippua, mutta toisin on käynyt.
Jossain vaiheessa lapsi kertoi näkevänsä pelkkää mustaa,
mieli masentui. Oman kehon kontrollointi kasvoi itsensä viiltelyksi. Onneksi
tukitoimet saatiin aluille melko nopeaan tahtiin. Psykologilla käyntejä,
psykologisia testejä, mielialan vaihteluita, ylä- ja alamäkeä – siitä koostui
arki. Elämä kulki eteenpäin pienin ja aroin askelin, jaettiin surua ja tuskaa perheenä,
iloittiin pienistäkin onnistumisista; yhden olo vaikuttaa kaikkiin. Onneksi
lapsi on koko ajan pysynyt lähellä, saa halata, saa koskettaa ja suukottaa
poskelle. Eräänä päivänä myös psykologi havahtui vanhempien sanoihin lapsen
opiskeluun käytetystä työmäärästä.
 |
| Kuva: Erilaisten oppijoiden liitto |
Lapsi sai lähetteen neuropsykologisiin tutkimuksiin.
Tutkimukset järjestyivät lähestyvien ylioppilaskirjoitusten vuoksi nopeasti. Lapseltamme
paljastui hahmotushäiriö, joka tuottaa hankaluudet koulunkäyntiin. Koulussa
kukaan ei asiaa huomannut, päällisin puolin lapsi kun on aina ollut toimelias
ja yritteliäs. Vanhemmatkin ajattelivat aina, että loppuvuonna syntynyt lapsi oppii
hieman eri tahdissa kuin muut. Keskustelimme lapsen kanssa joku aika sitten,
että jos asiassa olisi havahduttu aikaisemmin, lapsen ei ehkä olisi tarvinnut
satuttaa itseään.
Jos voisin antaa koulun puolesta stipendin tai hymypatsaan –
antaisin kaksi! Saman tekisin kaikille näille puurtajille, erilaisille oppijoille.
Lapsi on kaikki kouluvuotensa ahkeroinut, opiskellut ja muistanut asioita
äärimmäisen hyvin ja paljon. Sitkeyttä, yritteliäisyyttä ja henkistä voimaa on
kysytty suuret määrät. Tästä esimerkkinä on joka päivä kouluun lähteminen
vaikeuksista huolimatta!
Nyt katsotaan tulevaisuuteen avoimin mielin vaikka vielä välillä
mielen valtaa ahdistus. Elämä pitää huolen omistaan, tähän on luotettava.
Äidiltä huoli ei lopu koskaan, pienenkin eripuran tullessa mielen valtaa pelko
viiltelystä. Oman lapsen runnellun kehon näkeminen tekee kipeää.
Nyt lapsi suunnittelee tarjottavia tuleviin
ylioppilasjuhliinsa, katse on tulevaisuudessa ja hyvä niin. Neuropsykologinen
kuntoutus on alkamassa. Oksentelua ei enää ole ollut, viimeisin viiltelykin jo
kuukausia sitten.
Haluan rohkaista vanhempia olemaan sinnikkäitä asioiden
puheeksi ottamisessa opettajien kanssa. Opettajat ovat päivittäin läsnä lapsen
elämässä, he näkevät asioita eri tavoin kuin vanhemmat. Kotona tutussa
ympäristössä pulmat eivät välttämättä tule esille. Pyytäkää apua, olkaa siinä
sinnikkäitä. Tulevaisuudessa ei riitä erityisopetus, niin hyvää kuin se onkin,
vaan myös opettajien on kyettävä huomioimaan opetuksessaan erilaiset
oppimistyylit ja muokattava opetustaan kaikille soveltuvaksi.
Osaamista ei kannattaisi aina arvioida numeroin. Tarvitaan
asennemuutosta siihen, että koulumaailma todella huomioisi kunkin oppilaan
omana persoonallisena itsenään omine piirteineen, oppimistapoineen ja
vahvuuksineen!
nimimerkki: Mamma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti