Kenttä on laaja, koska nepsy -termin alle luetaan muiden muassa ADHD- ja Aspergerihmiset ja jo pelkästään nämä kaksi kattotermiä voivat pitää sisällään mitä moninaisimman kirjon erinäisiä piirteitä, jotka joko aiheuttavat tai eivät aiheuta yksilölle ongelmia. Kaiken kukkuraksi jokainen piirre voi esiintyä ihan kenellä tahansa ihmisellä riippumatta diagnostisien kriteerien täyttymisestä. Yhdistäviä tekijöitä vertaisten kesken on aikuisuudessa hyvin hankala löytää jokaisen kehittyessä oman elämänsä ja kokemuksiensa kautta minkälaiseksi sattuu muodostumaankaan - aivan kuten joka ikinen ihminen. Tämän mielessä pitäen ei ole hankala nähdä miksi tukea ja apua on hankala saada vaikka sitä olisi valmis vastaanottamaan. Jos ja kun ongelmia esiintyy jossain vaiheessa elämää tarvitsisivat useimmat niin yksilöllistä ja dynaamista tukea, että valmiita pakettiratkaisuja auttamiseen ei yksinkertaisesti voi olla olemassa.
Omat nuoruudesta asti kasautuneet ongelmat opiskeluun ja
oppimiseen liittyen alkoivat ratketa vasta 27 ikävuoden jälkeen
mielenterveysongelmien kanssa kamppailun ja ADHD-diagnoosin jälkeen. Sain
mahdollisuuden koettaa kuntoutua rauhassa - vielä tähänkin päivään saakka.
Terveydenhoitojärjestelmän kautta saatava tuki oli mielialaongelmien suhteen
tärkeää, mutta jäljelle jääneisiin ADHD-liitännäisiin ongelmiin ei tukea ja
apua tuntunut olevan tarjolla missään. Omaehtoinen elämän pysäyttäminen ja
uudelleenrakentaminen oli minulle pitkään ainoa vaihtoehto koettaa saada
itselleni edes koulutus.
Joensuuhun päädyttyäni olin hetken
maailmanpysäyttävässä tilanteessa, jossa ei ollutkaan minkäänlaista tukiverkkoa
ongelmieni kanssa etenemiseen. Mielenterveystoimisto nosti kätensä pystyyn
neuvottomana (mikäs siinä, kun mielenterveys oli jo kunnossa), keskussairaalan
neuropsykiatrisessa työryhmässä ollutta hoitoa ei suostuttu jatkamaan ja tiesin
jo etukäteen ettei Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiö, jonne hoitoni ohjattiin
pystyisi millään tapaa vastaamaan ADHD-haasteisiin. Valtone-projektin tällöin
löydettyäni ja siihen päästyäni olen kuitenkin saanut vauhtia ja apua omien
ratkaisujen löytämiseen.
Olen oppinut havaitsemaan miksi opintoni eivät ole
sujuneet ja miten asiaa kannattaa yrittää lähtä korjaamaan. Yksilöllinen tuki
opiskeluun liittyvään toiminnanohjaukseen ja organisointiin on ollut
ensiarvoisen tärkeää viimeisen vuoden kuluessa.
Nyt tulevaisuus näyttää taas valoisalta ja oma asenne on
positiivinen ja vakaa. Jaksan pyrkiä eteenpäin huomattuani, että voin myös
onnistua ja minulla on viimeinkin työvälineitä siihen. Miltä 65 opintopistettä
menneenä lukuvuotena ja lähestyvä valmistuminen kuulostaa aikaisemmin
toivottoman ADHD- ikiopiskelijan suorittamana? Saan kai olla edes hieman ylpeä
saavutuksestani vaikka yleensä en itselleni sellaista salli. Kyllä meistä
toivottomistakin voi jotain tulla, jos ensinnäkin annamme itsellemme
mahdollisuuden pysähtyä ja tarkastella omaa toimintaamme oppiaksemme uusia
käytösmalleja ja toisekseen, jos apua tässä prosessissa on saatavilla, kun
ongelmia ja takapakkia väistämättä matkan varrella tulee. Toivoisin kyllä, että
siihen annettaisiin mahdollisuus ihan jokaiselle ihmiselle riippumatta
diagnostiikasta. On ikävä tuntea olevansa erityisasemassa tukitoimien suhteen
nähdessään niin monien muiden ihmisten ahdingon elämässään ympärilläni.
Kirjoittanut
Pete
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti